Kun kalatehdas vaihtui kaivulapioksi Kultainen nuoruus Lemmenjoella

-Työ on raskasta, mutta monella tavalla palkitsevaa, miettii Mullisaukko lapion varressa. Kuva: Marko Osalta, Kai J. Rantasen arkisto.
-Työ on raskasta, mutta monella tavalla palkitsevaa, miettii Mullisaukko lapion varressa. Kuva: Marko Osalta, Kai J. Rantasen arkisto.

Väittävät, että kullankaivajat ovat oma rotunsa, vähän semmoista erikoisempaa joukkoa. Semmoista, joka kulkee omia teitään, saattaa olla jopa seikkailunhalua joillakin heistä.

Kai J. Rantanen, Lemmenjoen lapiokaivaja, paremmin Mullisaukkona tunnettu, ei näitä ennakkoluuloja ole kaatamassa.

Kas näin se meni:

Päästyään Kotkassa ylioppilaaksi Kai lähti interreilaamaan ja talveksi Lähi-Itään appelsiineja poimimaan. Ja ettei elämä vallan yksitoikkoiseksi kävisi, hän päätti kaukomailta palattuaan tutustua Jäämereen, mennä kalatehtaalle töihin.

Tämä suunnitelma ei aivan toteutunut. Inariin saakka hän pääsi, näki elämänsä ensimmäisen kultahipun ja liftasi Lemmenjoelle, kullan kotimaahan. Kertoili siellä, että olisi valmis vaikka tekemään töitäkin, ja kun pari viikkoa oli kulunut, hänestä tuli virallisesti renki.

Siihen aikaan kaivajat tunnettiin paremmin uusionimiltään; oli Miessin kuvernööriä ja Karhua, muun muassa. Kai kuulosti tylsähköltä.

Runoilijanakin tunnettu Esa Kujala pantiin asialle, keksimään innokkaalle nuorukaiselle oikea nimi. Ja niin syntyi Mullisaukonpoika. Tämä tapahtui vuonna 1988.

Armeija kutsui, Kai J. Rantanen opiskeli aliupseeriksi, luki Sotaa ja rauhaa, pysytteli sitkeästi kasarmilla, kun muut lähtivät lomille, ja säästi armeijan päivärahoista itselleen junalipun Kouvolasta Pekingiin.

Päämääränä oli Australia, jonne hän matkasi kaikkiaan kolme kuukautta, oli sen jälkeen saman ajan puoli vuotta opaalikaivoksilla renkinä, kunnes palasi veljensä häihin takaisin Suomeen.

Ja Lemmenjoelle.

Yritti kuitenkin sinnitellä vielä vuoden etelän mainostoimistossa, mutta veri veti takaisin, ja 1990-luvun alussa peli oli selvä. Mullisaukonpojasta tuli inarilainen kullankaivaja.

Kultainen nuoruus?

Mullisaukonpoika aloitti työt itsenäisenä kaivajana, hankki itselleen Sevettijärven korkeakoulussa poroteurastajan paperit turvaten siten myös kaivukauden ulkopuolisen elannon.

Riitti työtä, löytyi kultaa. Löytyi kultaakin kalliimpi kulta, perhe kasvoi, eikä mikään ollut ennallaan.

Töitä jatkoi nyt Mullisaukko. Mullis. Mulli.

Kullankaivajien luottamuksen myötä Mullisaukon kultamaailma laajeni järjestötoimintaan, alkoi  ay-aktivistin aika.

Lemmenjoen kansallispuistossa oleva kaivualue on tarkasti rajattu, lähes olemattoman pieni pläntti suuressa kokonaisuudessa. Siellä työskennelleet kaivajat ovat luottaneet siihen, että töitä voi jatkaa, kaivospiireihin on investoitu, vakuudet maksettu, infraa laitettu kuntoon.

Sitten alkoi imperiumin vastaisku: työnteon edellyttämät asuinrakennukset muuttuivat etelän virkamiesten lausunnoissa huviloiksi, satavuotinen perinne luonnon raiskaamiseksi, kullankaivajista tuli enemmän tai vähemmän lainsuojattomia.

Korkeat virkahenkilöt kävivät tutustumassa alueeseen. Jonkin verran huvittunutta hymähtelyä herätti eräänkin ministerin antama, hänen näköhavaintoihinsa perustuva, alueelle aiheutuneita haittoja kuvaileva lausunto, joka lipsahti vahingossa julkisuuteen ennen kuin ministeri oli edes käynyt Lemmenjoella.

Eduskunnalle annettiin harhaan johtavaa tietoa, josta oikeuskansleri myöhemmin antoi toiselle ministerille huomautuksen.

Kaiken lopputuloksena säädettiin kuitenkin uusi kaivoslaki, joka oli viemässä kullankaivajilta elinkeinon.

Epäreilua!

Lapin Kullankaivajain Liitto on taistellut jäsentensä oikeuksista vuosikausia.

Mullisaukko kuvaa kamppailua epäreiluksi: kaivajat ovat maksaneet oikeudenkäynnit omilla kustannuksilla, heitä vastassa on ollut yhteiskunnan rahojen turvin käräjöineitä valittajia.

Myös valtausten lupahakemusten edellyttämä byrokratia on kehittynyt huippuunsa, pahimmillaan prosessiin on saattanut kulua vuosikausia.

Pienellä porukalla, kovalla työllä ja luovilla rahoitusmalleilla liitto on kuitenkin onnistunut hoitamaan edunvalvontatyötään vähintäänkin kohtuullisesti.

Varoja on vapaaehtoisten jäsenmaksujen lisäksi kerätty muun muassa kalentereilla, joista ensimmäisessä alastomat miehet, toisessa naiset, esittelivät parhaita puoliaan.

Nyt ollaan menossa taas parempaan suuntaan, pääsemässä järjelliseen aikajanaan, kun valtaushakemukset voi jättää kymmeneksi vuodeksi välikautta varjostaneen kolmen sijasta.

Kultaa löydettäväksi

Kun Mullisaukolta kyselee kullankaivun tulevaisuuden näkymiä, hän kääntää katseen historiaan. Lemmenjoella on kaivettu 150 vuotta ja tullaan vastaisuudessa kaivamaan vähintään yhtä kauan.

Kulta on olennainen ja erottamaton osa Inarin kunnan kulttuuria ja historiaa, se on ruumiille ja sielulle hyvää tekevä työ ja harrastus. Kullankaivajien yhteisöllisyys on verratonta, kaivumaisemat hienoja.

Mullisaukko harmittelee vain sitä, että kaikenlaisen byrokratiataistelun vuoksi ei ole jäänyt aikaa riittävästi kehittää uusia luontoystävällisiä tekniikoita, joista on kova kysyntä, ja jotka saattaisivat olla jopa merkittävä vientituote. Nyt kun on käynyt niin, että Suomen oltua pitkään maailman edistyksellisin kultamaa, muualla aletaan mennä ohi.

-Kullankaivu on universaali ammatti, ja liitto haluaa turvata sen, että jos jollakin on tarpeeksi heikko pää ja vahva kroppa, hän pääsee myös hienon harrastuksen pariin. Kun on pakko tehdä ruumiillista työtä, pysyy kunnossa ja hyvällä mielellä.

-Ja kultaa riittää, vakuuttaa Mullisaukko, jonka joku saattaa tuntea myös nimellä Kai J. Rantanen.

Ritva Savela

Takaisin artikkeliin Lemmenjoen kultamaat…
%d bloggers like this: